Hiiltä monoissa?

Olen kranttu lukemaan erilaisia ajanmukaisia kirjoituksia. Esimerkkinä käypi vaikka varsin suuresti suosittu Helsingin Sanomien kuukausi-liite, miten sen virallinen kirjoitusmuoto sitten kuuluukaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että erilaiset muodikkaat jutut tahtovat syystä tai toisesta aiheuttaa minulle kovin katkeria väristyksiä lähes poikkeuksetta suuntaan taikka toiseen.

Katkeruus kumpuaa siitä periaatteellisesta näkemyksestä, että tilastollisen tarkastelun valossa asia kuin asia, jota ruetaan vaistomaisesti ja mantran omaisesti hokemaan suurten massojen keskuudessa, on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ainakin osittain paskaa. Millä kielikuvalla tarkoitan tavalla tai toisella kestämättömiä perusteluita niiden hokemien takana.

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta hokemasta menee vallan mainiosti ajatus "Miehen euro on naisen 80 senttimetriä" (joka on lauseena on niin käsittämättömän huonosti muodostettu, että ylenanto olisi mieluisa teko, jos sillä voisi tuon hokeman korjata edes jotenkin loogisesti pitävään muotoon). Sitä hokemaa on hoettu jo niin kauan, että siitä on tullut Totuus ilman sen kummempia perustelutarpeita. Jopa niin kauan, että vaikka toisinaan esiintyy perusteita vallan toisenlaisille tosiasiain tulkinnoille, niin silti se on totta. Ja sitä hoettava. (Jos oikein veistellään, niin tosiasiassahan juttu on siten, että miehen 20 senttiä on naisen ehkä-noin-sentti, tämän hämmästyttävän faktan voi jokainen tarkistaa biologian kirjastansa, siitä jännimmästä.)

Toisena esimerkkinä käynee ammattisijoittajien tietämys siitä, että korkein aika myydä kaikki mahdolliset osakkeet on silloin, kun tavallinen rivi-Jooseppi on taas niistä kiinnostunut ja sijoittajaillat vetävät savupirtit väkeä pullolleen. Ammattilainen tietää, että pörssin romahdus on aivan ovella ja massa-parka vaan kohisee, että kohta tulee rahaa ovista ja savupiipuista.

Mikäs sitten tänään oli se varsinainen emä kaikelle vuodatukselle? Se oli samainen kuukausi-liite, jota varuiksi kuitenkin päädyin lukemaan. Täytyyhän asenteensa aina väliajoin tarkistaa. Jo kannesta aivoni sanoivat: "I'm sensing shit." Hiilijalanjäljistä, noista sinivihreää palloamme ristiin rastiin tahrivista valkolaisen, lihaa syövän heteromiehen tärkeimmistä tuntomerkeistähän siellä puhuttiin. Purin hammasta: jos lukisin jutun avoimin mielin, tulisin todennäköisesti huomaamaan, että ennakkoasenteeni paitsi lehteen niin myös itse asiaan on täysin väärä ja perusteeton. Otin omien ajatusten vaihtamiseen altistavan riskin.

Hiilijalanjäljellä tarkoitetaan kaiketi kunkin yksilön toiminnan aiheuttamaa hiilidioksidipäästöä jossain aikayksikössä, olkoon vaikka vuodessa. Montako tonnia tavaraa polttelen välillisesti ja välittömästi yhteistä ilmakehäämme lämmittämään. Sopivan raflaava mittari ja roisissa yksinkertaisuudessaan aivan ihanteellista polttoainetta tullakseen uudeksi Hokemaksi. Tällä kyynisellä tausta-ajatuksella juttua aloin juttua läpi plärätä.

Heti kannessa ja uudestaan varsinaisen jutun sivuilla se julistettiin: vertailuryhmän pahin rähmätassu on ralliautoilija Marcus Grönholm, 21 300 kg kaksoishapetettua hiiltä taivaan tuuliin. Jutun puhdas pulmunen oli tällä kertaa eräs kirjastotäti 4 200 kg:n osuudellaan. Taivaan vallat: täti asuu maata 5 kertaa pahaa rallisetää puhtaammin!

Ei siinä mitään. Juttua lukiessa kävi ilmeiseksi, että sen kirjoittaja kauhistui pitkiä suihkujansa, venematkojaan ja ylenpalttista asunnon lämmittämistä. Kaikki ihan kovaa valuuttaa todellisessa energian kulutuksen pienentämisessä. Muutoinkin juttu oli, vaikka yritin lukea sitä kuin piru Raamattua, varsin laadukas, mitä nyt ehkä lukuisine henkilöesimerkkeineen kasvissyöjien yleisen paremmuuden pönkittämiseen aavistuksen pyrkivä. Ei se mitään, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä.

En kirveelläkään tahtonut löytää jutusta mitään omia ennakkoluulojani pönkittävää yllytystä edustamaani autoilevaa, lihasta ja naisista pitävää maalaisasujaa kohtaan. Se on kova paikka, kun pyrkimyksenäni kuitenkin oli keksiä "lisää" perusteita katkeroitua näihin kohkaajiin entistäkin jyrkemmin mielenaloin. Luettuani jutun heitän lehden sivuun ja totean: ehkäpä tässä on itua ilman tarkoitushakuista jonkin kansanosan tai harrasteen mustamaalaamistakin.

Vasta myöhemmin lanttuni leikkaa ja hapankaaleen nousee ajatus. Miksi ihmeessä puhutaan ralliautoilija Marcus Grönholmista, herrahan lopetti mm-sarjassa suhaamisen jo vuonna 2007? Tarkemmin kun katson, niin sisäsivuilla herran titteliksi annetaankin itseasiassa yrittäjä ja hieman ymmärtäväiseen sävyyn todetaan, että "yksityisyrittäjä autoilee paljon", toisin sanoen ajaa työajoa. Tässä kohtaa katkeruus saakin kaipaamansa vallan: kun kirjoittaja itse laskee hiilijalanjälkeänsä, hän voi ohittaa työn puolesta suoritetun hiilen pössyttelyn noin vain. "Koska nyt lasketaan henkilökohtaista hiilijalanjälkeä."

Minkähän takia tässäkin jutussa siis yhdistetään surutta ja voimakkain mielikuvin ralliautoilu (ja samalla tietty kaikki muukin moottoripohjainen hupailu) mustin ja tahraavin jalanjäljin meidän yhteisen pikku maapallon tuhoamiseen sillä perusteella, että erään työnsä vuoksi paljon ajavan yrittäjän hiilipäästöt ovat merkittävästi suuremmat kuin vaikkapa toimittajan, jonka työpäästöjä ei kuitenkaan tarvitse ottaa huomioon? Ja mitä virkaa on tällaisilla vertailuilla, joissa vallan toisenlaisten ammattikuntien (esimerkiksi yrittäjä - kirjastotäti) edustajien numeroita katsomalla vakuutetaan pienen ja eleettömän elämän ylivertaisuutta rasvankäryisten äijien touhuihin nähden? Luulenpa, että yrittäjä on polttoaineensa polttanut yhteiskunnan kehityksen kannalta moninverroin kirjastotädin sinänsä ansiokasta työtä tuottavammin. Eikö tälle tulisi antaa jokin arvo? Vähintäänkin kohtuullista olisi, jos eri päästötarkoituksille annettaisiin erilaiset painokertoimet.

Toden totta, suomalaiset varmasti kuluttavat luonnonvaroja enemmän kuin heidän olisi pakko. Kuitenkin ainaisen itseruoskinnan lomassa voisi olla paikallaan, jos joku helmasyntinen ottaisi tuodakseen julki sen tosiseikan, että Suomi nyt sattuu olemaan pikkuisen kylmällä seudulla ja täällä elääkseen ihminen tarvitsee moninkertaisesti energiaa verrattuna vaikkapa Bangladeshiin, jonka raukkoja puhtoisia pulmusia mahtuisi toimittajankin jalan alle kymmenkunta.

Tosin heitä on olemassa jokaista suomalaista kohden 30, eli Bangladesh tuottaa kait kolminkertaisen määrän hiilidioksidia Suomeen nähden. Tuollaisessa suorassa henkilöä kohden suoritetussa jalanjälkivertailussa unohtuu lisäksi se pikkuseikka, että bangadeshilaisia sattuu olemaan yhdellä neliökilometrillä 1100, kun suomalaisia sille mahtuu 17,4. Jos puhutaan kulttuurien saastuttavuudesta, niin bangladeshilainen väkevään sikeävyyteen taipuvainen kulttuuri tupruttaa taivaalle noin 6-kertaisen määrän hiilidioksidia per neliökilometri suomalaiseen kulttuuriin verrattuna. Hyi hyi, paha Bangladesh!

Kylläpä tulikin puhdas olo.

Ihmiset, apinat ja ameebat

Tässä mallisuoritetta nuorille polville pällisteltäväksi. Älkää tehkö niin kuin minä sanoin, tehkää niin kuin minä tein.

Minähän tunnetusti olen kova tekijä, mitä junalla ja muilla julkisilla kulkuneuvoilla matkustamiseen tulee. Näinpä ollen ja työyhteisön luoman paineen johdosta päätin matkustaa kurssille poikkeuksellisesti junalla oman rakkaan autonromun sijaan. Retkeni tuli olemaan monimutkainen: Tiistaina paikasta A paikkaan B, B:ssä kurssilla keskiviikko-päivä, sitten illaksi tai seuraavaksi aamuksi paikkaan C, siellä eräässä konferenssissa torstai-päivä ja sitten illaksi takaisin paikkaan A ja sieltä kotiin vieraita vastaanottamaan.

Tehtävänanto oli suhteellisen selkeä, kuitenkin. Sen täyttääkseen täytyy tehdä suunnitelmia ja hakea vaihtoehtoja. Tässäpä ajatuksia erilaisista suoriteryhmistä ja näiden suorittajista:

Oikeat ihmiset menisivät tietysti autolleen, starttaisivat sen, ajaisivat lentokentälle, lentäisivät B:n lentoasemalle ja sieltä taksilla hotelliin tai suoraan kurssitilaisuuteen, taksilla taas lentokentälle, sieltä paikkaan C, taksilla hotelliin tai tapahtumapaikalle ja sitten ehkä juna-asemalle ja taas paikkaan A tai mieluummin taksilla C:stä A:han. Ellei ole tosi oikea ihminen ja ole oikeutettu käyttämään yksityistä suihkukonetta. Tällöinhän se lentely sujuisi vielä C:stä takaisin A:han, nuin vain.

En ole oikea ihminen, joten se siitä ajatuksesta.

Seuraavan kastin apinat hyppäisivät tiistaina siihen 500-sarjan BMW:hen, 95-Saabiin, S80 Volvoon, E-Mercedekseen tai johonkin Lexukseen ja ajaisivat paikan päälle, suoraan ulko-ovelle joka paikassa. Hieman reissun rähjääminä he sitten kotiutuisivat hierotuin selin torstai-illan tullen talolleen, kuka minnekin, mutta ihan tyytyväisinä kaikki tyynni.

Tunnetusti en kuulu tähänkään apinalaumaan.

Semmoiset tavanomaiset ja ihan kunnollisen tunnolliset maatyömyyrät ja muut koulutetut simpanssit tietysti hyppäisivät Volkswagenin tai Toyotan siivittämänä juna-asemalle, ostaisivat kiltisti lipun ja odottaisivat junaa, oikealla raiteella ja suoraan omaan vaunuunsa siistissä järjestyksessä nousten. Näin kävisi matka paikkakunnalle B, josta sitten tarpeen mukaan julkisia palveluja yhdistellen saavuttaisiin haluttuun kohteeseen, ajallaan ja levättyinä. Kenties junamatkat käytettäisiin hyödyksi töitä tehden tai kirjoja lukien, kuka mitenkin. Sama toistuisi reittipisteessä C, tosin ehkä massakyydit vaihtuisivat taksiin. Lopulta saavuttaisiin takaisin kotikonnuille taajamaan A ja sieltä taas samalla autolla tyytyväisenä illaksi kotiin.

Valitettavasti en voi lukea itselleni kunniaa kuulua edes tähän mainittuun eläinkunnan ryhmittymään. Nyt, kun oman auton käyttöoikeus on minulta riistetty (enkä oikein muutenkaan sinne B:hen asti noilla kottikärryillä viitsisi päästellä kovin usein, on se selälle niin kova harjoitus), niin vaihtoehdoiksi jäivät juna ja … juna. Ja olihan niitä junia vielä lisääkin.

Siinä sitä olikin ameeballa kova työ ottaa selvää niistä juna-aikatauluista. Ja yrittää keksiä, että millähän noista minun kannattaisi matkustaa. Mikä tuuri, että ameeban työkaverit sentään kuuluvat tuohon edellä mainittuun kunnollisen tunnollisten luokkaan. Aikansa itse arveltuaan ja muiden suosiollisella avustuksella ameeba sai tiedon varatuista junalipuista, ”kunhan vain käyt ne asemalta poimimassa ennen matkaa”. Ei luulisi olevan vaikeaa, edes ameeban kaltaiselle henkisen kyvykkyyden jättiläiselle.

Minä sanoin työtovereilleni: ”Lähden nyt junamatkalle paikkakunnalle B.” Siinäpä virhettä kerrakseen.

Valitettavasti ameeba ei oikein osaa tulkita ajan ja aikataulujen merkitystä näissä yhteisesti hoidetuissa ympyröissä. Esimerkiksi junan osittainenkin toimivuus perustuu pitkälti siihen, että kukin kyytiin nouseva tulee paikalle hyvissä ajoin ennen sovittua (tai siis ilmoitettua) aikaa ja ryhmittyy edellä kuvatulla tavalla junan oletetun saapumispaikan ääreen, noustakseen siitä sitten omaan vaunuunsa ja istuakseen omalle paikalleen. Muunlainen käytös, esimerkiksi liian myöhään paikalle juokseminen, aiheuttaisi kaikkien tekemänä järjestelmän kokonaisvaltaisen toimimattomuuden ja näin suistaisi koko komeuden historian ratavarikoille. Ameeba tosin haistoi tämän tosiasian, muttei silti toiminut aistiensa kehoittamalla tavalla. Ameeba lähti hyllymään kohti juna-asemaa ”vähän myöhässä”.

No, junan piti lähteä virallista aikaa 15:03. Juna-aseman kello näytti aikalailla 15:00, kun saavuin lipunmyyntitoimistoon, jolloinka juna jo seisoi raiteillaan, odottamassa. Onneksi toisen jonon jälkimmäinen täti näki ameeban hädän ja kiireen eleet, jolloin sain lipun kassatädiltä kouriini siinä 15:02. Seuraavaksi tämän kravattiin ja pukuun somistautuneen tohvelieläimen nähtiin juosten rynnivän suoraan junaansa. Juna lähti ajallaan, kuten järjestelmään luonteeseen kuuluukin.

Siinä ihmetellessäni havaitsin junan liikkuvan. Tosin en voinut tietää, oliko se minun allani oleva juna vaiko naapurijuna, joka oli liikkeessä. Fysiikkaa opiskelleet nimittäin väittävät liikkeen olevan suhteellista. Pikainen päänkääntö ja kurkistus toisen puolen ikkunaan varmisti ajatuksen nimenomaan oman junani liikekannalla olosta. Liekö siinä kulunut joitain millisekunteja, kun myös liikkeen suunta alkoi hahmottua. Fysiikkaa opiskelleet nimittäin ovat lisäksi sitä mieltä, että nopeudella (eli paikan muutosnopeudella ajan suhteen) on suuruuden lisäksi suunta. Junaradan tapauksessa suuntia on jotakuinkin tasan kaksi: oikea ja väärä. Lienee pääteltävissä, kummasta suunnasta tässä oli nyt kysymys.

Äkkipäätä tuntuisi ihan loogiselta ajatukselta, että jokainen junalla matkustava ottaisi ja kuuntelisi lipputädin neuvoja siitä, miltä raiteelta oma juna on lähdössä. Etenkin, kun sitä ensin itse kysyy. Niin minäkin tein. Tämän jälkeen luulisi olevan ilmeistä, että sitä ohjetta myös noudattaisi, minkä myös ihan tunnollisesti tein. Omasta mielestäni, nimittäin. Raiteelta kaksi, sinne siis. Kuitenkin, jos ratapihalla on kolme raidetta ja niistä ensimmäinen on ristitty raiteeksi numero yksi, niin perin epäloogiselta kuulostaa ajatus, että jälkimmäinen eli kolmas olisikin nimeltään raide numero kaksi. Tätä kuningasajatusta kuitenkin noudatin ja näinpä onkin tilanteeni se, että nyt kun aikaa on kulunut semmoiset 2½ tuntia, olen juuri päässyt lähtemään eteenpäin paikan A asemalta. Tämän väliajan käytin nauttimalla kaakaot ja kinkkumunasalaattijamuutasellaista-voileivät täysin ylimääräisen paikkakunnan D tai sen sellaisen paakelsipaikassa. Jo vain, tämä on se, mitä minä tein. Vitsi piilee siinä, että paikkakuntien A ja B välillä ei ole D:tä. Ei. Se sijaitsee vielä A:sta 100 kilometriä eteenpäin, väärään suuntaan.

Oli aika hauskaa nähdä konduktöörin ilmeestä ensin tietty tuskastus ja sen muuttuminen hupailuksi hänen tajuttua, ettei tässä olekaan kukaan tiuskimassa kellekään mistään, vaan vain yksi tampio nauramassa itse omalle tyhmyydelleen. Hymyssä suin siinä sitten tilanne tarkistettiin ja seuraavaan etelän junaan soiteltiin, että otatko yhden idiootin hyvässä hengessä kyytiin, kun väärään junaan hyppäsi, tuolla takahikiä A:n asemalla. Tottahan se kävi päinsä.

Niin sitä pitää. Nostaa selällä, jos ei kerran aivoillaan viitsi.

Mitähän tänään kirjoitettaisiin?

Käsittääkseni verkkopäiväkirjat ovat nykyään muotia. Siispä, koska nykyään on muodikasta olla muodissa, arvelin pohtia tätä muotiasiaa tässä ja nyt. Tosin, tämä muodissa olemisen muodikkuus ei ehkä sinänsä ole kovinkaan uusi ilmiö, sitähän harjoittivat jo ammoiset hipit joskus 1965-luvulla. Sehän passaa minulle, monasti olen kokenut todeksi sen sanoman, että aikaansa seuraava on jo sitä jäljessä. Sitä minä todella olen. Jäljessä, meinaan.

Mitä on muoti ja muodissa oleminen? Kaiketikin jotain, mikä osoittaa olijansa älykkääksi ja itsenäiseksi ajattelijaksi, ajan hermolla eläjäksi ja muutenkin näppäräksi tyypiksi. Kukapa (niitä harvoja ei tietenkään tämmöisissä yleistyksissä lasketa mukaan) enää vouhkaisi tulevasta maailman vallankumouksesta tahi jättäisi bloginsa kirjoittamatta? Vaikkapa näiden kahden esimerkkitapauksen kyydistä rannoille jääneet taitavat olla jotain vanhoja stallareita tahi - hyvänen aika - kynällä paperiin raapustelijoita. Jokainen päiväkirjansa verkkoon web logannut tietää, että semmoista ei voi edes fiidata kellekään.

On muoti toki muutakin. Hieman perinteisemmin sen ehkä ajatellaan koskevan vaatteita tai auton peltien muotoa tai huonekaluja tai jotain sen semmoista sinänsä käsin kosketeltavaa asiaa. Käyhän se niinkin, toki on harkitsematonta esiintyä vaikkapa lautasantennia muistuttavissa aurinkolaseissa, mikäli vuosimittarissa sattuu olemaan jokin lukema väliltä noin 1990-2005. Muina aikoina se tietenkin on täysin järkevää, jopa coolia, jolloin miltei päähän sopivat lasit taasen osoittavat huonoa makua ja jestas sentään vanhanaikaisuutta.

Näin laskien voitaneen ajatella, että perinteetkin voivat olla muodissa, milloin joku edelläkävijä vain tulee hoksanneeksi, että tokihan tämä ja tämä asia on ollut hävettävän kauheaa jo riittävän pitkään ollakseen jälleen tätä päivää. Mistä asiasta nyt puhummekaan, niin muodissa tärkeintä on, että sen pitää erota edellisestä muodista. Se edellinenhän on nimittäin vanhaa ja koettua, jos nyt hieman löyhästi lohkaisen, huonoa eli dissattavaa.

Minun mielestäni on aina ollut kiinnostavaa pohtia, että jos kerran muoti on jotain, mitä järjestään kaikki (edelleenkin niitä kahta tai kolmea sääliksi käyvää tahi naurettua yksinäistä sutta lukuunottamatta) ymmärtävät seurata ollakseen itsenäisiä ja ajastaan perillä olevia, niin kuka tai ketkä tai mikä ihme sen muodin kussakin asiassa määrää?

Konkreettisimmillaanhan tämä kysymys nousee esille katsellessa vaikkapa farmari-housujen muotia: kulloin on hienoa kulkea hätinä päälle mahtuvissa pöksyissä, kulloin taas vaikkapa lahkeiden kuuluu lepattaa kuin Suomen joutsenen purjeet laivastovierailulla jossain eksoottisessa ulkomaan satamassa. Ottaen huomioon, että esimerkiksi minun on usein todettu käyttävän varsin - kröhöm, Pontus, tiesitkö että - muodista jo ajat sitten pois jääneitä vaatteita, täytyy olla olemassa joku minua(kin) mahtavampi taho, jolla on valta määritellä, että mikä on tulevaisuudessa muotia. Vaikka se tuleva mitä luultavimmin on yhtä lailla nykyhetkeen verraten erilaista kuin vaikkapa minun vaatimattoman olemukseni suosimat rätit. (Tai vielä parempaa.)

Suomen joutsenesta juolahti muuten mieleen, että edes se ei ollut jossain vaiheessa kovinkaan kovassa huudossa. Itseasiassa, kun joku herra Watt älysi keksiä höyrykoneen ja joku toinen valopää sittemmin laskea päässään että "Laiva plus höyrykone on höyrylaiva", veikkaan kyseisen lepattelijan alkaneen vanhentua pikavauhdilla, vaikka se siihen asti olikin täysin uskottava tekeles. Silti, nyttemmin, Suomen joutsen on varsin arvostettu purtilo. Olisihan käsittämätöntä ajattelemattomuutta vaikkapa vaatia, että Aurajoen rantapalstaa voisi johonkin hyödyllisempäänkin käyttää. Vaikkapa siihen voisi rakentaa kelluvan muotitalon.

Onkin ehkä hieman eri asia, onko jokin asia muotia vai muotia. Toisissa muodeissa ei ole nähdäkseni mitään järjellä selitettävää ja toisissa muodeissa taas saattaapi vaikka ollakin. Höyrykone nyt vaan oli sattumaltakin purjeita oivallisempi vekotin laivan liikuttelemiseen ja kääntäen purjepurkki on nykyään vaan kovin harvinainen ilmestys tavaroiden ja ihmisten siirtyessä kokolailla paremmin joillain muilla menetelmillä liikutetun laivan kyyditsemänä merten tuolle puolen. Sinne jonnekin, missä on maa.

Yhtä kaikki, mikäli on niin, että osoittaakseen viiltävää ajankohtaisuuttansa täytyy seurata jotakin annettua ja edellisestä poikkeavaa mallia, niin eikö vain tällainen käytös ole laumasieluisuutta? Toisin sanoen, esiintyäkseen poikkeavan fiksuna yksilönä täytyy tämän yksilön olla varsinainen lauma-apina. Nokkelaa kun esitän, niin tässä on mielestäni jonkinlainen ristiriita.

Mutta hieman vakavammin ajateltuna, mistä tämä kaikki katkeruus muodissa olemista kohtaan? Jäikö Pontuksen rillit koulussa patterin väliin kun isommat pojat pitivät yksityisluentoa muodin syvimmästä olemuksesta? Vai eikö laiska luonto vaan anna myöten seurata ajankohtaista menoa maailmassa? Kenties. Saattoivat jäädäkin ja ehkäpä ei anna. Kaikki negatiiviseksi koetut asiat tulee kyllä seliteltyä omalta kannalta parhain päin, jotta itse sisällään voisi vakuuttua omasta erilaisuudestansa ja todellisesta älykkyydestään, kyvystä huomata mitä muut ei huomaa. Näinpä, arvon lukematta jättäjäni, esitän teesini ilman sen suurempaa puolustelua tai selittelyä.

Muoti on ongelmallinen ilmiö siitä syystä, että useimmiten muoti, lajistansa riippumatta, ei perustu ainakaan loppuun saakka mietittyihin tosiasioihin tai olemassa olevaan ratkaisemattomaan tarpeeseen, vaan mieluumminkin järjettömyyksiin joiden valossa jokin asia nyt vaan saatetaan hölmön leimaan ja jokin toinen taasen korotetaan omiin sfääreihinsä. Tämä aiheuttaa turhaa työtä ja kohkaamista asioista, joilla ei oikeasti olisi mitään väliä.

Vaikkakin, toki on niin, että ihmiset eivät ole järkeen perustuvia koneita. Ainakaan meidän ei pitäisi olla. Kenties sitä sanotaan turhamaisuudeksi. Turhamaisuuttansahan ihminen ainakin vaatteita hankkii. Siis niitä muotivaatteita. Jos pelkällä järjellä ajattelisi, niin tuskinpa kellekään tulisi mieleen käyttää mitään muita kuin työmiehille ja -naisille suunniteltuja vaateparsia. Ne ovat usein varsin istuvia, käytännöllisiä, kestäviä, lämpimiä, kaikella tavalla hyviä. Mielenkiintoista onkin ihmetellä, että miten tämä konkreettisissa asioissa ilmenevä muodin käsite näkyy ja tuntuu vaikkapa yhteiskunnallisissa tai muissa vähän abstraktimmissa asioissa.

Niin. Missä vaiheessa jokin keksintö, vaikkapa sinänsä huomattavan kätevä Internet-pohjainen päiväkirja, sitten rupeaa korpeamaan, eli muuttuu muodiksi? Minun rajani taitaa kulkea niiden erilaisten asioiden käsitteellistämisessä. Kun joku puhuu päiväkirjasta, kaikki on vielä hyvin. Voihan sitä päiväkirjaa kirjoittaa, kuka kynällä paperille, kuka näppäimistöllä tietokoneellensa, kuka suoraan kaikkien luettavaksi maailmanlaajuiseen verkon kautta. Vaan, ei sellainen vielä saavuta kansan syvien rivien kohkaamaksi tulemista. Ei. Se asia täytyy ensin käsitteellistää, antaa järkiperäiselle ja sinänsä helposti kuvattavissa olevalle asialle jokin periaatteessa täysin keksitty nimi. Ja kun se kynnys ylittyy, minua alkaa valitettavasti kuvottamaan.

Sanopa mielessäsi itsellesi, kumpi kuulostaa hohdokkaammalta: verkkopäiväkirjan kirjoittaminen vaiko blogaaminen? Entäpä, ihmisten puhutteleminen jonkin asian tiimoilta kadulla vaiko feissaaminen? (Tuon sanan täytyy olla peräisin suoraan helvetistä.) Jovain, kaikki ammatit ovat täynnä sen ammattikunnan ihmisten keskenään viljelemiä ammattisanoja ja -sanontoja, joita muiden ei tarvitsekaan ymmärtää. Jostain syystä nämä tietyt sanat vain päätyvät miltei kaikkien hokemiksi tosiasioiksi, joita ei millään tavalla mietitä tai kyseenalaisteta. Sanoisinpa, että se jolla tämä käsitteellistämisen valta on, on paljon käytännön elämän sanelemisen valtaa.

Ongelma on, että ihmisellä on kyky säilöä ja käsitellä vain jokin rajattu määrä yksittäisiä asioita, "otsikoita". Kun jotkin täysin yksittäiset ja hyvin pitkälle eriytyneet elämänalat ja asiat saavat erisnimen, jää monta suurempaa kokonaisuutta käsittelemättä ja hahmottamatta. Tämä taas luonnostaan yksinkertaistaa ja suuntaa suurten laumojen ajattelua varsin konkreettisella ja voimakkaalla tavalla, sillä tieto ja ymmärrys muodostuvat jonkinlaisena puuna, jossa isomman kokonaisuuden ymmärtänyt voi kyllä päätellä niitä sen kokonaisuuden yksityiskohtia, vaan ei toisinpäin. Uskonpa siitä olevan haittaa niin yksittäisen ihmisen oman elämän rajoittumisena kuin kokonaisten kansakuntien kehittymisen hidastumisenakin.

Summa summarum. Monet kaikkien hokemat asiat ovat ihan hyviä asioita. Jostain syystä minua vaan jurppii, kun niistä hyvistä asioista tehdään itsestään selvyyksiä, siis vitsi mä en vois elää ilman sitä -juttuja. Hyvä vaan ei käytettävissä oleva mittari tälle koko roskalle on se, että moniko tekisi jotain tiettyä asiaa, mikäli se ei olisi joka paikassa kohkattu muotiasia? Esimerkiksi, vaikkapa julkaisisi naamaansa kirjassa, jollei se sattuisi olemaan huippumuodikas Naamakirja?

Tiedä häntä, itse veikkaan ettei monikaan. Miksi ihmeessä, kun eihän se ketään kiinnosta. Niinkuin ei maailman vallankumouskaan. Paitsi ehkä web 2.0. Tämähän on niin sitä.